Kirjautuminen

Olet täällä

Se siitä lapsen oikeudesta

Käyttäjän saska kuva

(internetistä kaapattua)

 

Laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta määrittelee tapaamisen lapsen oikeudeksi. Kyseessä on lapsen oikeus, ei velvollisuus. Kun lastenvalvoja leimaa tapaamissopimuksen tai tuomari tuomitsee tapaamisoikeuden, tulee tapaamisoikeudesta virallisesti lapsen edun mukainen oikeus. Selvää tähän saakka.

 

Laki itsessään pitää sisällään kiellon toimia lapsen edun vastaisesti. Entinen oikeusministerimme toteaa: ”Lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevaan lakiin sisältyy velvollisuus toimia lapsen edun mukaisesti. Siihen voidaan katsoa sisältyvän mm. kielto käyttäytyä kaikin tavoin lapsen edun vastaisesti, vieraannuttaminen mukaan lukien.” Selvää tähän saakka.

 

Ongelmat alkavat jos vanhempi päättää toimia lapsen edun vastaisesti. Jotkut lapsen oikeudet nimittäin tuntuvat olevan toisia oikeuksia arvokkaampia. Jos joku esittää syytöksen lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä tai vaikkapa lapseen kohdistuvasta fyysisestä väkivallasta, ei lastensuojelu jää toimettomaksi. Näiden selvittämiseen ei kysytä lupaa tavattavalta vanhemmalta.

 

Lapsen tapaamisoikeus sen sijaan tuntuu olevan oikeus jota voi polkea suohon ilman, että lastensuojelu voi asiaan puuttua ilman lähihuoltajan suostumusta. Vieraannuttajat ovat tämän myös huomanneet. Riittää, että vastaa, ettei mitään ongelmaa ole olemassa. Ei kai kukaan edes vakavissaan oleta vieraannuttajan myöntävän lapseen kohdistamaansa henkistä väkivaltaa. Siihen loppuvat lastensuojelun pelimerkit vieraannuttamistilanteissa. 

 

Mitä iloa on vieraannuttamiskiellosta jota voi käytännössä rikkoa kenenkään siihen puuttumatta? Miksi juuri lapsen tapaamisoikeus ei ole paremman suojaamisen arvoinen? Miksi luodaan lakeja joiden noudattamista pyytävä joutuu turhaan hakkaamaan päätään lastensuojelun oveen? Normaalit vanhemmat kunnioittavat lapsensa tapaamisoikeutta ihan ilman näitä pykäliäkin. 

 

Jos vieraannuttamiskielto on tehty vieraannuttajia varten, niin tulee ymmärtää, että kielto ilman uhkaa ei toimi vieraannuttajiin. Rikkoessaan lapsen tapaamisoikeutta vieraannuttaja ottaa askelen pimeälle puolelle josta ei ole paluuta. Hän ei tunnusta tekoaan, hän siirtää teon lapsen haluksi ja kannettavaksi. On vaikea keksiä mitään julmempaa ja itsekkäämpää tekoa. 

 

Lapsi ei yleensä kykene vastustamaan vieraannuttajaa. Kukaan ei auta vanhempaa joka kertoo lastansa vieraannutettavan. Se on vain tämän vanhemman henkilökohtainen tragedia. Ikään kuin se ei sitten olisi lapselle kummoinenkaan menetys tai psykologinen vaaratekijä. 

 

Vieraannuttamiskieltoa voi verrata pyöräilijän kypärä ”pakkoon”. Voimassa olevan tieliikennelain mukaan pyöräilijän on ”yleensä” käytettävä kypärää. Epäselvän kirjauksen vuoksi kypäräpykälä on muuttunut ihmisten mielissä pakoksi. Pyöräliitto vastustaa kypäräpakkoa, koska sen mielestä pakko vain lisää pyöräilyonnettomuuksia. ”Kypäräpakko vähentää pyöräilyä, ja samalla turvallisuus heikkenee”, sanoo Pyöräliiton toiminnanjohtaja. Liiton logiikka menee niin, että massa luo turvaa. Mitä vähemmän pyöriä on liikkeellä, sitä herkemmin autolla liikkuva jättää pyöräilijät huomiotta.

 

Samankaltainen logiikka tuntuu olevan vieraannuttamisen sanktioinnin vastustajilla. Vieraannuttamisen sanktiointi tai kriminalisointi lisää riitaa, on usein kuultu argumentti. Annetaan siis vieraannuttajien vieraannuttaa. Jos vieraannuttaminen olisi sanktioitu, niin tavattavat vanhemmat rynnistäisivät oikeuteen vaatimaan lapselleen oikeutta. Pahimmillaan vieraannuttajaa pitäisi sanktioida. Eihän tätä kukaan voi haluta. Ummistetaan siis silmät lapseen kohdistuvalta henkiseltä väkivallalta ja toivotaan parasta. Se siitä lapsen oikeudesta.