Kirjautuminen

Olet täällä

Ymmärtämisen ja tunnistamisen vaikeus

Käyttäjän saska kuva

(internetistä kaapattua)

He jotka sen kohtaavat tietävät mistä on kyse. Eivät hekään sitä välttämättä heti tajua, koska teko on niin äärimmäinen, ettei sitä halua uskoa, koska siihen ei ole järjellistä hyväksyttävää syytä. He, joilla ei ole omaa tai lähipiirin kokemaa, hakevat teolle järjellistä selitystä. He oikeuttavat asian vanhempien huonoilla väleillä, eron jälkeisillä kommunikaatiovaikeuksilla, toisen vanhemman väärillä tulkinnoilla tai vanhemman aidolla tarkoituksella suojata lasta.

Asia on kuitenkin paljon raadollisempi. On olemassa ihmistyyppi, joka ei erota lapsen halua omasta halustaan. Kun hän eroaa kumppanistaan, niin lapsikin eroaa. Kun hän vihaa entistä kumppaniaan, on lapsenkin vihattava tätä. Kun hän ei halua olla tekemisissä entisen kumppaninsa kanssa, ei lapsikaan saa haluta. Miten luulette tämän ihmistyypin toimivan, jotta hän saavuttaa haluamansa?

Kun on tahtoa, eikä moraalisia estoja oman tavoitteen toteuttamiseksi, on jälki aina kuin samasta ohjekirjasta nimeltä ”Kuinka lapsi vieraannutetaan”. Pelin henkeen kuuluu toisen vanhemman mustamaalaus, jolla pyritään harhauttamaan esimerkiksi viranomaisia uskomaan tekojen oikeutukseen yleensä toisen aiheuttamalla uhalla tai huonolla vanhemmuudella. Ja vaikka oikeutukseen ei välttämättä täysin uskottaisi niin riittää, että saavutetaan tilanne jossa ulkopuolinen ei voi olla varma siitä mikä on totta.

Lopputulemana viranomainen nostaa kädet pystyyn. Hän näkee, että vanhemmilla on riita, mutta missaa olennaisen. Vieraannuttaja ei tyydy pelkästään rikkomaan sopimuksia ja velvoitteita. Hän menee pidemmälle. Varmistaakseen lapsen omistamisen hän pommittaa lasta psykologisin keinoin. Kun lapsi on saatu jakamaan vieraannuttajan ajatusmaailma, ei enää ole pelkoa lapsen menettämisestä, eikä mitään tarvetta asioida lapsen toisen vanhemman kanssa.

Laki lapsen huollosta on ohjannut viranomaisen toimintaa huoltoriitojen osalta yli 30 vuotta. Viimeisimpänä ratkaisuna tarjotaan vapaaehtoista sovittelua. Tämä ei toimi vieraannuttajiin, koska heidän tavoitteenaan on ottaa eikä antaa. Lain kyvyttömyys ohjata tuomioistuimen ja sosiaaliviranomaisen toimintaa todellisen lapsen edun suuntaan näkyy siinä, että kun ei tiedetä eikä tunnisteta, niin päätökset tehdään vakiintuneiden olosuhteiden perusteella. Tarvitaanko selkeämpi ja ohjaavampi laki, jotta käytännöt lopulta muuttuvat vai menetetäänkö vielä yksi tai useampi sukupolvi?

Vieraannuttaminen on piiloväkivaltaa, joka jättää lapsen lopulta kantamaan syyllisyyden toisen vanhemman hylkäämisestä. Tämä on viimeistään se, joka lapsen psyyken lopulta voi repiä riekaleiksi. Ulkopuolinen näkee vain riidan ja tapaamisen estämisen, joka perustellaan edellä mainituilla tavoilla. Sana vieraannuttaminen on monelle jo tuttu, mutta lapseen kohdistuvan henkisen väkivallan osuuden ymmärtämisessä ja tunnistamisessa on monella viranomaisella vielä sietämätön vaikeus.