Kirjautuminen

Olet täällä

Onko huoltoriita mahdoton yhtälö?

Käyttäjän saska kuva

(internetistä kaapattua)

Eräs sosiaaliviranomainen aikoinaan totesi, että se joka keksii ratkaisun huoltoriitoihin, ansaitsee Nobelin palkinnon. 90 % vanhemmista saa homman kasaan pienen kipuilun jälkeen, mutta 10 % päätyy erohelvettiin. Miksi näin käy? Todennäköisesti asiaan vaikuttaa useampi seikka. Tässä muutama:

1. Huoltoriidan oletetaan yleensä virheellisesti olevan kahden ihmisen syytä. Tästä syystä uskotaan, että nämä ihmiset keskenään voisivat päästä sopuun pienellä avustuksella. Unohdetaan, että hyvin usein kyse onkin yhden ihmisen aiheuttamasta tilanteesta. Tämän vanhemman teot hyväksytään erokriisiin kuuluvina kipuiluina ja toisen vanhemman valitukset saatetaan katsoa eron aiheuttamana katkeruutena. Loppupelissä huoltoriidan kuitenkin voittaa se jonka moraali venyy enemmän. Sääntöjä noudattamalla häviää. Tämä ajattelu kahdesta riitelijästä mahdollistaa yksipuolisen vallankäytön jossa ei nähdä uhria vaan kaksi riitelijää.

2. Toimintatapoja lhuoltoriitojen estämiseen luovat asiantuntijat joilla on mielipide ja mielikuva, mutta ei todellista ymmärrystä huoltoriidan anatomiasta. He lähestyvät huoltoriitaa olettaen ohjeistuksen olevan avain menestykseen, vaikka ongelma syntyy kun ohjeita ei haluta noudattaa. He ovat luoneet järjestelmän joka itsessään mahdollistaa lapsen oikeuden polkemisen. Tuloksena on oikeastaan kannustejärjestelmä, jossa lapsen edunvastaisia toimia suojataan ja sitä puolustavia toimia pidetään riidan aiheuttamisena. Syyn ja seurauksen laki tuntuu unohtuvan.

3. Lapsen huoltolaki perustuu ohjeisiin joiden noudattamatta jättämisestä ei ole yleensä seuraamuksia. Jos toinen vanhempi ei noudatakaan ohjeita on tälle vanhemmalle annettu vapautus huoltokiusaamiseen lain esitöissä: ”Oikeuden tehtävä ei ole palkita hyvin toimivaa vanhempaa ja rangaista huonosti toimivaa”. Tässäkään ei ymmärretä, että kun kiusaaminen kohdistuu lapsen vanhempaan. Tätä kautta toisen vanhemmuutta mitätöidään ja vanhempaa alistetaan tavoilla jotka eivät olisi mahdollisia ilman yhteistä lasta. Uhrilla ei ole muita mahdollisuuksia kuin sietää tai hakea valtasuhteen muutosta oikeudelta.

4. Huoltoriidan käsittely oikeussalin ulkopuolella perustuu vapaaehtoisuuteen. Vanhempi joka saa haluamansa ilman käsittelyä ei omaa tarvetta käsitellä asiaa kuin korkeintaan oman asemansa vahvistamiseksi vielä enemmän. Ajanpeluu tilanteen vakiinnuttamiseksi yleensä kannattaa. Kommunikoimattomuus tai ilmoitusluontoinen sanelu ovat vallankäyttäjän työkaluja joihin kukaan ei puutu. Taas kerran pitää joko sietää tai aloittaa oikeusprosessi.

5. Huoltoriidat eivät kuulu kenellekään. Sosiaaliviranomainen ei omaa puuttumisen kulttuuria huoltokiusaamiseen eikä vieraannuttamiseen. Kun vanhemmilla on sopimus, ovat vanhemmat omillaan. Lastensuojelu on jopa ohjeistanut, ettei heidän vahvinta asettaan eli kiireellistä sijoitusta saa käyttää huoltoriidan ratkaisukeinona tai tapaamisoikeutta koskevan riidan täytäntöönpanokeinona. Jäljelle jää vain passiivinen puuttumattomuus. Käytännössä siis hyväksyminen.

6. Oikeusministeriö ilmoittaa olevan tärkeätä, että oikeus- ja sosiaaliviranomainen tunnistaa vieraannuttamisen. Kukaan ei ilmoita, että miten siihen tunnistamisen jälkeen pitäisi puuttua, saati kenen siihen pitäisi puuttua. Ministeriö tulettaa uuden asiantuntija-avusteisen sovittelun menestystä jota mitataan sopimusten määrällä eikä sisällöllä. Jos vallankäytön uhria ei tueta sovittelussa ei hänellä todennäköisesti ole enää uskoa oikeusprosessiinkaan. Tuloksena saattaa olla vallankäyttö joka ei enää tunne rajoja.

7. Vapaaehtoisuuteen ja puuttumattomuuteen pohjautuva kulttuuri antaa valtaa käyttävälle vanhemmalle signaalin siitä, ettei kukaan tule puuttumaan tilanteeseen. Tämä johtaa uusiin lapsen edun vastaisiin toimiin pahentaen tilannetta ennestään. Kuka uskaltaa lähetä oikeuteen hakemaan lapsen etua ilman tukea kun sosiaaliviranomainen antaa saman pahoja tekoja hyväksyvän signaalin myös uhrille. Todennäköistä on, että maassa käydään ”hiljaisia huoltoriitoja” jotka eivät näy tilastoissa koska uhreilla ei ole rahaa oikeusprosessiin tai he ovat jo menettäneet uskonsa viranomaisiin.

8. Lapsen etu on edelleen hankala käsite käytännössä vaikka sitä teoriassa onkin jo pyritty määrittelemään. Moniko meistä pystyy sanomaan mikä lapsen etu jos vanhempi tekee lapsen edun mukaisia ja vastaisia asioita samaan aikaan. Tuntuu siltä, että kasvatuspsykologia ja kiintymyssuhdeteoria mahdollistavat lapsen edun vastaisen toiminnan. Tämä näyttää toteutuvan ainakin alle kouluikäisten lasten kohdalla.

9. Huoltoriita ja siihen liittyvä lapsen edun vastainen toiminta ei ole rikollista vaikka usein on kyse henkisestä väkivallasta lasta tai vanhempaa kohtaan. Kuvitelkaa, että poliisi ei esimerkiksi puuttuisi esimerkiksi raiskaukseen. Vierestä vain todettaisiin, että asia on uhrin ja raiskaajan välinen asia. Raiskauksen jälkeen asianomaiset ohjattaisiin sovittelemaan keskenään. Vieraannuttamisen tai tapaamisten toistuvan ja tahallisten estämisen sanktiointia vastustetaan. Perusteena on puheissa pelko huoltoriitojen pahentumisesta. Todellisuudessa epäilen kyseessä olevan ennemminkin haluttomuus rangaista äitejä. Rangaista eivät isä uhritkaan halua vaan toivotaan rangaistuksen uhan hillitsevän väärinkäytöstä. Toisaalta isät jäävät usein tapaajavanhemmiksi, koska äitimyytti elää heidänkin päässään. Jos tämä osoittautuu myytiksi, on usein jo liian myöhäistä.

10. Vanhempi jonka sallitaan toteuttaa lapsen edun vastaisia toimia, on lopulta tavoittamattomissa. Kun valhetta puolustetaan valheella kerta toisensa jälkeen, on vanhempi lopulta rakentamansa maailman vanki. Hänen on uskottava toimiensa oikeutukseen. Toinen vanhempi demonisoidaan. Hänen kanssa ei enää suostuta kommunikoimaan, koska se vaarantaisi rakennetun maailman ja oman aseman uhrina eikä pahantekijänä.

11. Asenteet eivät ole muuttuneet vaikka ihmiset ja aika onkin. Väkivallan uhka väitteillä pärjää huoltoriidassa kohtuullisen pitkälle. Suomi voi olla tasa-arvo mittareilla katsottuna maailman ykkönen, mutta tasavertainen vanhemmuus odottaa vielä paikkansa vahvistamista. On vanhempia joille tasavertainen vanhemmuus on myrkkyä. He ovat valmiit puolustamaan omaa asemaansa lähes keinolla millä hyvänsä. He voivat saada hiljaista hyväksyntää samoin ajattelevalta viranomaiselta.

Listaa voisi vielä jatkaa esimerkiksi sillä miten lapsi lopulta ajautuu puolustamaan etunsa rikkojaa hämäten käytöksellään viranomaisen. Kaiken kaikkien on hämmästyttävää kuinka huonosti erolapsen etu ja oikeus on turvattu. Lapsi ei oikeuksiaan itse voi useinkaan puolustaa. Varsinkaan vieraannuttamisen kohteena oleva lapsi. Tapaamisoikeuden tekeminen vain lapsen oikeudeksi on vieraannuttajan käsikassara eikä turvaa lapsen oikeutta.

Uhreille on käsittämätöntä, että sääntöjen noudattamattomuudesta palkitaan. Uhreille on käsittämätöntä, että heidän tehtävänään sovitella jos toinen rikkoo sopimuksia. Uhreille on käsittämätöntä, että viranomainen vaikenee. Nykykäytäntö tekee asiamiehistä rikkaita, maksaa yhteiskunnalle suuria summia jälkihoitokustannuksina ja vanhemman uupumuksen takia menetettyinä verotuloina.

Kaiken keskellä unohtuu lapsi joita meidän aikuisten tulisi suojata. Koska vallan väärinkäyttö on lähes riskitöntä toimintaa on lopputulos se, että lapsi menettää toisen vanhempansa. Todennäköisesti vielä sen vanhemman joka noudatti sääntöjä. Puhumattakaan lapsen mieleen aiheutetuista vaurioista.

Emmekö tosiaan pysty parempaan?

Onko huoltoriita mahdoton yhtälö?