Kirjautuminen

Olet täällä

"Toivotaan parasta" -kulttuuri

Käyttäjän saska kuva

(internetistä kaapattua)

Eikö vieraannuttamista todellakaan osata tunnistaa? Onko olemassa edes ohjeita kuinka tunnistaminen voidaan tehdä? Vai eikö ole toimintaohjeita mitä tehdään kun tunnistetaan? Kenelle tunnistaminen ja asiaan puuttuminen oikeastaan edes kuuluu? Vai kuuluuko kenellekään?

Selvää on, että vastassa on kahden vanhemman erilaiset kertomukset. Historia ei tunne tapausta missä vieraannuttava vanhempi avoimesti tunnustaisi vieraannuttavansa. Asia olisikin helppo ratkaista jos näin kävisi. Vai saisiko lapsen vakiintunut olosuhde vieraannuttajan vallan alla siunaksensa myös tällöin?

Tuntuu siltä, ettei viranomaiselle ole vieraannuttamiseen puuttumiseen tarjolla muuta kuin sanat. Vanhemmalle toistetaan mantraa molempien vanhempien tärkeydestä. Tämä voi tosiaan olla vieraannuttavalle vanhemmalle epäselvää siltä osin mikä koskee juuri hänen entistä kumppaniaan. Muilta osin asiassa ei ole hänellekään epäselvää. Muiden lapset tarvitsevat molemmat vanhemmat. Hänen lapselleen vanhempi tai tärkeämpi on aina hänen valitsemansa uusi kumppani.

Tosiasia on, ettei kaikkia vanhempia tavoiteta puheilla molempien vanhempien merkityksestä ja tärkeydestä lapselle. Vieraannuttaja elää ihan omassa maailmassaan. Hän pakenee lapsen ”oman” halun taakse. Hän selviää viranomaisen silmissä sallimalla yhteyden silloin tällöin. Välitön vaara katoaa, kun edes jonkunlainen yhteys on olemassa. Toisaalta kukaan ei auta edes silloin kun yhteys on kadotettu kokonaan.

Se mitä meillä ei ole on puuttumisen kulttuuri. Jos molemmat vanhemmat todella ovat tärkeitä lapselle niin miksi asioihin ei puututa rankemmin? Olisin rikas jos saisin euron jokaisesta kerrasta jolloin olen kuullut, että kyllä se lapsi sitten murrosiän jälkeen tulee kun ymmärtää. Näyttää siltä, että toisen vanhemman sallitaan jatkaa ja toisen tehtäväksi jää kestää ja odottaa asioiden muuttumista.

Joitain se voi lohduttaa, mutta minua ei. Pelkään minkälainen lapsesta kasvaa kun tämä sallitaan. Suren lapsen menetettyä lapsuutta joka olisi voinut olla onnellisempi. Turhautuneena seuraan kuinka päättävät tahot viimeiseen saakka uskovat sovittelun ja järjen voittoon asiassa jossa toinen toimii järjen vastaisesti. Heistä jokainen varmaan uskoo, että heille ei voisi käydä näin ja jos kävisi, he pystyisivät tavoittamaan toisen sanoilla.

Ikävä kyllä näyttää siltä, että vain Siperia voisi heitä opettaa. He uskovat, me tiedämme. Jostain syystä meille tärkein ja puolustuskyvyttömin on heitetty susille. Uhreille toivotetaan parhaimmillaankin vain voimia ja jaksamista. Mutta kukaan ei puutu. Sen sijaan, että vieraannuttaminen selvitettäisiin, siihen puututtaisiin ja lasta oikeasti suojeltaisiin erotilanteessa, on meillä vallalla ”toivotaan parasta” kulttuuri.