Kirjautuminen

Olet täällä

Kuinka kaikki kävikään - Kertomus vieraannuttamisesta

Käyttäjän saska kuva

(internetistä kaapattua)

Vieraannuttaminen on henkistä väkivaltaa sen uhreiksi joutuneille aikuisille ja lapsille. Se jättää aina jälkensä, se harvoin menee ohitse. Vieraannuttamisen tuhovoima on suuri: se vammauttaa monen elämää. Tämä on yksi kertomus vieraannuttamisesta:

Nyt jälkikäteen kun tapahtumia miettii, niin on myönnettävä: me olimme tyhmiä, lapsellisia ja hyväuskoisia. Kun muutin yhteen mieheni kanssa, olin kyllä kuullut varoittavia sanoja uusperheen mahdollisista haasteista, mutta mikään, mitä olin kuullut ei valmistanut minua tulevaan.

Yhteiselomme uusperheenä sujui aluksi paremmin kuin olin kuvitellut. Mieheni lapset kapsahtivat kaulaani jo muutaman kuukauden tutustumisen jälkeen. Pian sain jo ”kunniatehtäviä”: letittää pienten tyttösten hiuksia, auttaa nukkekodin sisustamisessa, voidella leivän. Odotin innoissani yhteisiä viikonloppuja näiden suloisten lasten kanssa.

Yhteistyö lasten äidin kanssa toimi myös mutkattomasti. Hän vaikutti aidosti arvostavan panostani hänen lapsiensa hyvinvoinnin eteen. Olin otettu luottamuksesta, kun hän pyysi saada tuoda lapset hoitooni kun mieheni oli työmatkalla. Nyt tästä on viisi vuotta ja aika ei ole kullannut muistoja, vaan kaikki tuo oli silloin totta!

Milloin kaikki muuttui? Mitä tapahtui? Pikkuhiljaa, vaivihkaa, lasten meillä viettämä aika väheni ja väheni. Tapaamisia peruuntui ja aikatauluja muuttui. Syitä ja selityksiä riitti -usein jopa ihan järkeenkäypiä. Kun sitten harvoin kun saimme lapset luoksemme, ilmapiiri ei ollut enää sama.

Aluksi ajattelimme lasten olevan vain väsyneitä ja siksi hiljaisia. Ehkä lasten kehityksessä jokin uusi vaihe? Silmiin ei katsottu. Meille saavuttua lapset kiirehtivät leikkimään suljettujen ovien taakse. Oliko se merkki itsenäistymisestä? Jokin ohimenevä vaihe varmaankin. Lapset nyt ovat vain lapsia. Eikö niin?

Ei se mennyt ohi, eikä se ollut itsenäistymistä. Aivan kuin lapsilla olisi ollut paljon salaisuuksia: liian paljon salaisuuksia lapselle kantaa? Kuvittelinko minä omiani? Ei. Jotain oli muuttunut, jotain oli pahasti pielessä, mutta mikä?

Lapset eivät enää kutsuneet isäänsä isäksi, vaan Juhaniksi*. Korvaan särähti pahemman kerran kun isosisko kertoi puhelimessa mummilleen olevansa ”Juhanilla*”. Kun hän kehotti pikkusiskoaan viemään rikkinäisen lelun ”Juhanille” korjattavaksi.

Lasten suista kuului välillä sana ”iskä”, mutta pian meille selvisi, että tällä nimityksellä he kutsuivat äitinsä uutta kumppania...Mieheeni sattui: joka kerta kun hän kuuli lasten kertovan ”iskä ja äiskä...” sitä ja tätä, oli kuin märkä rätti olisi heitetty hänen kasvoilleen. Hän suri hiljaa, kuten moni mies suree.

Kerroin mieheni lapsille, että iskä on isän hellittelynimi ja se on varattu omalle isälle. Samalla tavalla kuin ”äiskä” on varattu äidille. Kerroin lapsille, että minusta heidän tulisi isän kodissa kutsua omaa isäänsä isäksi, ei etunimeltä (tällöin en vielä tiennyt tämän nimipelin olevan tyypillinen vieraannuttamiseen kuuluva toimintatapa).

Kun lasten äidille tuli ilmi että ”kielsimme” lapsia kotonamme kutsumasta hänen miestään iskäksi, raivo repesi! Lapsia ei kuulema saa kieltää kutsumasta miestä, joka on heille ”kuin isä” iskäksi. Lapset kuulemma olivat itse valinneet tämän, ja lasten tahtoa tuli kunnoittaa. (en tiennyt, että tämä ”lasten oman tahdon” taakse vetäytyminen on myös tavallista vieraanuttajan käytöstä).

Kun mieheni lasten äiti sitten kuuli meidän odottavan perheen lisäystä, tilanne paheni entisestään. Lasten asioista oli pakko ”sopia” ja neuvotella yhä uudestaan ja uudestaan. Mikään mitä tapamissopimukseen oli kirjattu, ei enää pätenyt. Viestittely tulevan viikonlopun tapaamisesta alkoi jo alkuviikosta. Jatkuen viestitulvalla kohti perjantaita...

Arkeamme alkoi värittää jatkuva draama ja lähes jokapäiväinen tekstiviestishakki. Jos viesteihin jätti vastaamatta, alkoivat uhkaukset tapaamisen peruuntumisesta: ”jos et voi kommunikoida lasten asioista, niin en tiedä voiko lapsia sellaiselle vanhemmalle päästää...”. Pian tekstiviestein sopiminenkaan ei tullut kyseeseen, vaan ainoa millä "pystyi" sopimaan asioista, olivat puhelinkeskustelut...pitkät sellaiset ja useita kertoja viikossa.

Elämämme alkoi pyöriä mieheni lasten äidin puheluiden ja viestien ympärillä. Painostuksen, yhteydenottojen ja erilaisten temppujen yhä lisääntyessä. Mieheni tunsi olevansa pahassa pakkoraossa: jos hän ei "tottele", oli varsin selvää, että lasten tapaaminen jää.

Ystävät neuvoivat meitä olemaan kovina. Me yritimme. Mieheni sulki puhelimen illalla ja neuvoimme lähimmäisiämme soittamaan minun puhelimeen. Aamuisin kun mieheni avasi puhelimen, se piippasi lukuisia tekstiviestejä. Aamupalamme sujui ankeissa merkeissä lukiessa yhä raivokkaampia viestejä ja vihjauksia siitä, että mieheni ei toimi lastensa edun mukaisesti.

Kova kovaa vasten. Mieheni kertoi, että hän hakee lapset päiväkodista viikonlopuksi luoksemme, ja että äidin tulee pakata kaikki maanantaina tarvittava mukaan. Lasten käräjäoikeuden vahvistama tapaamissopimus astui perjantaina voimaan kello 13 ja päättyi maanantaina kello 13, jolloin lasten päiväkodin päättyminen ja alkaminen sijoittui näiden ajankohtien sisään. Arvaatteko mitä tapahtui?

Ensimmäisen kerran kun oli ”todellinen uhka” että mieheni hakisi lapsensa päiväkodista, lasten äiti ilmoitti lasten olevan kotona sairastamassa. Pian kävi selväksi, että isä ei missään tapauksessa saanut näyttäytyä lasten uudessa päiväkodissa. ”lapset ovat vielä niin pieniä, että kai äiti nyt saa sanoa hei-heit heille perjantaina...”...

Hetken mieheni antoi taas periksi. Mitä muuta hän olisi voinut tehdä? Miehen voimat alkoivat olla lopussa. Puheluihin vastaamista hän edelleen rajoitti ja sammutti oman puhelimensa viikonloppuisin ja öisin. Vaikka ei se paljoa auttanut, sillä stressi siitä mitä viestejä on sinä aikana tullut, painoi mieltä.

Saimme lapset useimmiten luoksemme, vaikka elimme jatkuvassa epävarmuudessa mitä tuleman pitää. Lapset olivat kerta kerralla aina jäykempinä ja ilottomimpana luonamme. Ilmapiiri vapautui hetkellisesti kun olimme ulkoilemassa tai kylässä ja lasten puhelin kuuloetäisyyden ulkopuolella. Pieninä hetkinä kaikki oli kuten ennenkin. Ne hetket vaan vähenivät vähenemistään.

Kävi selväksi, että lapset oli otettu mukaan äidin ikävään peliin. Kun päiväkoti-ikäisen lapsen suusta tulee esim. seuraavia lauseita: ”Juhani* ei vastaa äiskän puheluihin”, ”kyllä järkevien vanhempien tulee pystyä keskustelemaan, mutta Sepon* vaimo käskee laittamaan luurin kiinni”, voi kuulija miettiä mitä lasten mielissä liikkuu.

Viimeisiä niittejä oli kuulla lasten suusta, että ”iskä ja äiskä olivat päiväkodissa käymässä, kun kaikkien vanhemmat olivat”. Ja se kun lapset kertoivat puhelimessa, että ”eilen oltiin mummon, äidin ja iskän kanssa syömässä hotellissa”, kun lasten oli alunperin määrä viettää kanssamme isän syntymäpäiviä, isän puolen sukunsa kanssa ravintolassa juhlien.

Mieheni suuttui. Syystä? Lasten äidin mukaan mieheni on liian herkkänahkainen. Hän kuulema ”ymmärtää asioita väärin”. Mitä ymmärtää väärin, on jäänyt täysin pimentoon. Sitä mieheni on kysynyt, useita kertoja, ja jäänyt vastausta vaille. Mieheni alkoi vaatimaan oikeuksiaan ja kertoi, että jos ei tapaamiset ala sujumaan ja hän saa hakea lapset normaalisti päiväkodista, täytyy hänen pyytää viranomaisilta apua.

Oli torstai. Miehelläni oli vakaa aikomus hakea lapset perjantaina päiväkodista. Mieheni oli laittanut valmiiksi muovitaskuun huolto- ja tapaamisopimuksen virallisen kappaleen. Hän oli soittanut asianajajalleen. Hän oli tosissaan. Hän on näiden lasten isä, ja isät voivat hakea lapset päiväkodista siinä kuin äiditkin, niinhän?

Tosissaan oli lasten äitikin. Illalla mieheni sai sähköpostin, jossa hän kertoi, että on ”pakotettu” toimenpiteisiin jos vaadimme lapset päiväkodista viikonlopuksi. Tapaaminen on peruuntunut, kirjoitti hän. Lasten edun vuoksi. Lapset ovat kertoneet sukulaisille, että pelkäävät isän luona, ja itkevät aina ennen ja jälkeen tapaamisen. Isän vaimokin on kuulema lapsille ilkeä eikä anna katsoa lastenohjelmia televisiosta eikä leikkiä äänekkäästi. Lasten äiti kertoi olleensa tästä jo aikaisemmin yhteydessä lastensuojeluun. Nyt tulivat selkeinä ne uhkailut, jotka olivat olleet ilmassa jo niin pitkään.

Me olemme kuulleet ”pikkulinnuilta”, että äidin lähipiirissä kerrotaan totuutena, että mieheni on hylännyt lapsensa ja ei halua tavata heitä. Pikkulinnut kertovat myös pitkin kyliä ja toreja, että minä kostan katkeruuttani viattomiin lapsiin ja lapset pelkäävät meillä ollessaan. Kuultu on myös se, että mieheni ja minä elämme luksus-elämää, mieheni hemmottelee vauvaamme eikä viisti maksaa aikaisempien lastensa harrastusmaksujakaan. Tämä lienee se ”totuus” johon mieheni lapset halutaan kasvattaa...

Kun kaiken tapahtuneen lisäksi kuulimme mitä meistä puhutaan, mitä valheita meistä levitellään, ja kuinka moni niitä ilmeisesti pitää totena, olimme tyrmistyneitä. Mieheeni tämä tottakai sattui minua syvemmin, sillä joukossa on mukana miehelleni edellisen avioliiton kautta tullutta sukua. Ihmisiä, joiden mökillä on ollut grillaamassa... Mieheni alkoi ymmärtää miksi entisillä kalastuskavereilla oli aina ”kiire”, miksi mökkinaapuri ei enää piipahda meidän laiturilla...

Meidän tapauksessamme tietämättömyys vieraannuttamisesta ja vieraannuttajan toimintamalleista johti siihen, että mieheni yhteys lapsiin vaurioitui vakavasti.

Mieheni haluaa ylläpitää toivoa, toivoa että saa vielä tavata lapsensa ja olla yhdessä heidän kanssaan, kuten silloin ennen...

Vieraannuttaminen ja huoltokiusaaminen SEIS

Huom! Juhani* on sattumanvaraisesti valittu kertomuksen isän nimeksi, isän oikea nimi on salattu perheen yksityisyyden suojaksi.