Kirjautuminen

Olet täällä

Ei tulla

Käyttäjän saska kuva

(internetistä kaapattua)

Kirjoitan tätä kirjoitustani haikeissa tunnelmissa. Tulihan näitä ajatuksia ILAN sivuille tuotettua yli sadan ”blogin” verran vuodesta 2012 lähtien. Toivottavasti niistä on ollut ”iloa” joillekin. Kirjoituksiin ovat antaneet inspiraatioita niin tuttujen kohtaamat haasteet kuin myös omani. Tarkoitus on ollut valottaa vieraannuttamista ja huoltokiusaamista eri näkökulmista. Ehkä joku päättäjäkin on lukenut niitä ja tajuaa, että maassamme tehdään päätöksiä, jotka tarkoittavat monelle vuosien kärsimystä.

Elämä ei aina ole helppoa, mutta näissä tilanteissa ihmisille asetetaan tarpeettomasti kannettavaksi asioita joita kenenkään ei haluaisi kantavan. Näiden vuosien varrella olen joutunut opettelemaan sietämään vääryyttä. En siinä kuitenkaan ole täysin onnistunut. Malja on vuotanut yli muutaman kerran.

”Ei voi olla totta”, ”voi jumalauta” ja ”uskomatonta” ovat kuuluneet sanavarastooni tällä matkalla useammin kuin kerran. Toivoisin omaavani vallan laittaa asioista päättäjät piinapenkkiin kokemaan sen mitä esimerkiksi olen itse kohdannut. Olisivatko he vielä samaa mieltä siitä että ”huoltoriita”-asioissa sovittelu on ratkaisu, mutta rangaistuksen uhka ei ole? Olisivatko ”status quo” (vakiintunut olosuhde) ratkaisut edelleen ymmärrettäviä?

Olen koeponnistanut järjestelmää ja haastanut viranomaisia näkemään asioita toisesta näkökulmasta. Yksittäisiä onnistumisia lukuun ottamatta olen todennut järjestelmän olevan kyvytön muuttumaan. ”Ammattilainen” ei ota neuvoja amatööriltä. Lähinnä se saa aikaan sen, ettei puheluihisi enää vastata. Onhan se ymmärrettävää ettei moni halua kuulla harjoittavansa ammattiaan lapsen edun vastaisesti.

Koko systeemi näyttää olevan rakennettu kauniiden toiveiden varaan ja ihmisille jotka toimisivat oikein ilman näitä olemassa olevia lakejakin. Jos näin ei kuitenkaan toimita, niin järjestelmä turvaa lähinnä väärintekijää. Henkinen raiskaus kuvannee sitä mitä huoltokiusaamisen ja vieraannuttamisen uhrit kokevat.

7 vuoden kujanjuoksuni näyttää kuitenkin saavuttaneen pisteen missä minä olen matkustaja päätepysäkillä. Ei minulla ohjaussauvaa ole ollut hallussani missään vaiheessa. Välillä olen saanut painaa jarrua ja jokusen kerran kysyä ”kuskilta” missä mennään vastausta kuitenkaan saamatta. Rakkaat lapseni, isänne ei ole täydellinen vaan epätäydellinen. Anteeksi. Kaikkine vikoineni ja puutteineni rakastan teitä.

Ei ole kuitenkaan enää mitään järkevää keinoa yrittää kun viesteihin ei enää vastata, puhelimeen ei enää vastata ja ovea ei enää avata. Uskon että sydämessänne tiedätte mikä on oikein ja mikä on väärin, mutta teillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin hylätä minut. En ole vihainen. Olen surullinen. Omasta puolestani, isovanhempienne puolesta ja ennen kaikkea teidän puolestanne. Ehkä jonain päivänä vielä näemme. Toivon niin. En haluasi että viimeiseksi yhteydeksi jää saamani tekstiviesti:

”Ei tulla”.