Kirjautuminen

Olet täällä

Äärimmilleen viedyn vieraannuttamisen äärimmäinen tulos

Käyttäjän saska kuva

(Internetistä kaapattua, alkuperäinen juttu)

Breivikin isä: "En anna ikinä anteeksi"

Breivikin isä makaa öisin valveilla ja miettii, olisiko hän voinut estää poikaansa murhaamasta 77 ihmistä.

Selaillessaan läpi vanhoja valokuvia pojastaan Jens Breivikin huomio viipyy kuvassa, jossa viisivuotias enkelinkasvoinen poika on metsässä. Viattomat, hymyilevät kasvot tuona idyllisenä iltapäivänä 30 vuotta sitten on se, miten isä haluaisi muistaa Andersin.

Tosiasiassa Jens, 79, kuluttaa jokaisen päivänsä yrittäen selviytyä ahdistavasta todellisuudesta: hänen poikansa on äärioikeiston ekstremisti, joka murhasi 77 viatonta ihmistä Norjassa.

Jens, eläkkeelle jäänyt diplomaatti, sanoo:

- Olen kysynyt itseltäni, onko minun syyni, että hänestä tuli niin äärimmäinen. Kysyn, olisinko voinut estää tämän jotenkin.

- Tämä on kysymys, jota ajattelen koko ajan. Eikä minulla ole siihen helppoa vastausta. Se tuottaa minulle paljon stressiä ja ahdistuneisuutta.

- On hyvin vaikeaa olla joukkomurhaajan isä. Se pitää minut hereillä. Se painaa minua koko ajan.

Hävisi huoltajuuden

Heinäkuun 22. päivänä 2011 Anders Behring Breivik räjäytti kotitekoisen pommin pääkaupunki Oslon hallintokorttelissa ja tappoi kahdeksan ihmistä.

Sitten hän matkusti läheiselle Utöyan saarelle, jolla Norjan työväenpuolue piti nuorisoleiriään. Poliisin univormuun pukeutunut ja asein varustautunut tappaja avasi tulen teinejä vastaan. 69 kuoli, ja moni muu haavoittui vakavasti.

Kolme vuotta joukkomurhan jälkeen Jens, joka asuu Lounais-Ranskassa toisen vaimonsa Wandan, 74, kanssa, ei pysty ymmärtämään poikansa tekoa.

Tapaan Jensin paikassa, jossa kukaan ei voi kuunnella salaa hänen suorasukaista tunnustustaan. Hotellin puutarhassa lähellä kotiaan hän myöntää, ettei tehnyt tarpeeksi estääkseen fasistista poikaansa toteuttamasta tappamisia - kaikkien aikojen pahinta yhden ihmisen tekemään joukkomurhaa.

Puhuessaan yhteisistä, onnellisista ajoista poikansa kanssa hän viittaa toistuvasti omiin epäonnistumisiinsa. Jens erosi Andersin Wenche-äidistä, kun poika oli vasta taapero. Hän piti kuitenkin säännöllisesti yhteyttä poikaan valtaosan tämän lapsuudesta.

Isä katuu sitä, ettei taistellut kovemmin Andersin huoltajuudesta oikeudessa Wencheä vastaan, kun Anders oli neljän vanha.

- Vaikka psykologin raportissa sanottiin, että olosuhteet kotona eivät olleet Andersille hyvät, silti hävisin jutun, Jens sanoo.

- Siihen aikaan ei ollut yhtään ennakkotapausta, jossa isä olisi saanut lapsen huoltajuuden avioeron jälkeen. Minun oli vain hyväksyttävä, että äiti sai pitää hänet.

- Luulen, että jos olisin taistellut kovemmin ja jos olisin ottanut hänet mukaani, hän olisi ehdottomasti aivan eri henkilö nyt.

"Hän on yhä poikani"

Ennen avioeroa nuoriperhe asui kahdeksan kuukauden ajan Lontoossa Jensin ollessa työkomennuksella Norjan suurlähetystössä. Isä ja poika olivat läheisiä, mutta jokin meni vikaan Andersin täytettyä 16 vuotta. Siitä lähtien he eivät käytännössä tunteneet toisiaan lainkaan, vaikka asuivat lähekkäin Oslossa. Yhtä lyhyttä puhelinkeskustelua vuonna 2006 lukuun ottamatta yhteyttä ei ollut.

- Siinä puhelussa hän sanoi minulle "minulla menee hyvin, minulla on oma yritys ja kaksi työntekijää", Jens muistelee.

- Sain sellaisen vaikutelman, että hän oli hyvin menestynyt. Se oli viimeinen kerta, kun kuulin hänestä.

- Minun olisi pitänyt tehdä enemmän saadakseni yhteyden häneen. Olin kuitenkin Oslossa paljon tuohon aikaan. Muutin Ranskaan vasta jäätyäni eläkkeelle vuonna 2011, vain vähän ennen iskuja.

Kun televisiosta alkoi virrata kuvia hirmuteosta, hän ei epäillyt sekuntiakaan, että hänen oma poikansa voisi olla osallisena. Jens sanoo, että totuuden valjettua hän "meni sokkiin ja lamaantui".

- Olin lähestulkoon tiedottomassa tilassa. On vieläkin hämmästyttävää tietää, että mielisairaat ideat ovat vallanneet hänen ajattelunsa.

- Mitä hän teki oli karmeaa. En voi koskaan antaa hänelle sitä anteeksi. Kyllä, hän on yhä poikani. Olen surullinen hänen puolestaan, koska uskon, että kuitenkin hänessä on myös jotain ihmisyyttä jäljellä.

"Hän on yhä poikani"

Ennen avioeroa nuoriperhe asui kahdeksan kuukauden ajan Lontoossa Jensin ollessa työkomennuksella Norjan suurlähetystössä. Isä ja poika olivat läheisiä, mutta jokin meni vikaan Andersin täytettyä 16 vuotta. Siitä lähtien he eivät käytännössä tunteneet toisiaan lainkaan, vaikka asuivat lähekkäin Oslossa. Yhtä lyhyttä puhelinkeskustelua vuonna 2006 lukuun ottamatta yhteyttä ei ollut.

- Siinä puhelussa hän sanoi minulle "minulla menee hyvin, minulla on oma yritys ja kaksi työntekijää", Jens muistelee.

- Sain sellaisen vaikutelman, että hän oli hyvin menestynyt. Se oli viimeinen kerta, kun kuulin hänestä.

- Minun olisi pitänyt tehdä enemmän saadakseni yhteyden häneen. Olin kuitenkin Oslossa paljon tuohon aikaan. Muutin Ranskaan vasta jäätyäni eläkkeelle vuonna 2011, vain vähän ennen iskuja.

Kun televisiosta alkoi virrata kuvia hirmuteosta, hän ei epäillyt sekuntiakaan, että hänen oma poikansa voisi olla osallisena. Jens sanoo, että totuuden valjettua hän "meni sokkiin ja lamaantui".

- Olin lähestulkoon tiedottomassa tilassa. On vieläkin hämmästyttävää tietää, että mielisairaat ideat ovat vallanneet hänen ajattelunsa.

- Mitä hän teki oli karmeaa. En voi koskaan antaa hänelle sitä anteeksi. Kyllä, hän on yhä poikani. Olen surullinen hänen puolestaan, koska uskon, että kuitenkin hänessä on myös jotain ihmisyyttä jäljellä.

- Viime vuonna soitin vankilaan kysyäkseni, voisinko vierailla hänen luonaan. Neljä kuukautta myöhemmin sain kirjeen. Se oli kylmä ja muodollinen. Hän oli osoittanut sen "hra Jens Breivikille" ja allekirjoittanut "Anders Behring Breivik".

- Kun näin kirjeen, ajattelin, että hänen ajattelunsa on muuttumassa vain entistä äärimmäisemmäksi.

- Hänen naurettavat ideansa jatkuivat. Hän sanoi hyväksyvänsä vierailuni vain, jos minä ryhtyisin fasistiksi ja liittyisin hänen poliittiseen järjestelmäänsä. Hän ei halua yhteyttä kanssani.

- Olin ajatellut, että voisin saada selville, miksi hänestä tuli niin äärimmäinen.

- Ajattelin, että voisin saada hänet pyytämään anteeksi. Että voisin kysyä häneltä joitakin kysymyksiä. Olisin kysynyt "miten sinusta tuli niin paha".