Kirjautuminen

Olet täällä

Onkohan oma lehmä ojassa?

Käyttäjän saska kuva

(internetistä kaapattua)

Usko, epäusko ja turhautuminen. Näin yleensä etenee tapaajavanhemman tunneskaala kun kohdataan sosiaaliviranomainen huoltokiusaamisen tai vieraannuttamisen uhrina. Ensin uskotaan, että viranomainen näkee selvän asian. Sitten seuraa epäusko kun näin ei käykään. Sitten seuraa turhautuminen, kun viranomainen ei näytä uskovan todisteista huolimatta ja näkeekin uhrina sen joka ei jousta vaan pelkästään rikkoo sopimuksia.

Miksi näin näyttää käyvän kerta toisensa perään? Onko vastaus siinä, että viranomaisen käytännöt ja lait nk. huoltoriitojen käsittelyyn ovat luoneet lähihuoltajat? Tältä se näyttää kun kuuntelee tapaajavanhempien osaksi tullutta kohtelua.

Otetaanpa yksi perusesimerkki: Kuinka moni on saanut tapaamissopimuksensa maininnan korvaavista tapaamisista jos tapaaminen peruuntuu esim. lapsen sairauden takia? Todennäköisemmin tapaajavanhemman pyyntöön suhtaudutaan viranomaisen puolelta hyvin nihkeästi. Eihän lapsen lähihuoltajalta voi vaatia elämän uudelleen järjestelyä sen takia, että lapsi oli sairas ja menetti tapaamisen useimmiten isän kanssa.

Sillähän ei ollut mitään merkitystä, että se isäkin joutui järjestelemään sen elämänsä uudelleen ja menetti yhteyden lapseensa kaikella todennäköisyydellä neljäksi viikoksi. Se yksi viikonloppu on iso asia tapaajavanhemmalle. Lähihuoltajalla olisi päiviä mistä antaa, mutta kuten todettu lähihuoltajan elämä on tapaajavanhemman elämää arvokkaampaa.

Vieraannuttamista ja huoltokiusaamista kohdanneet vanhemmat jo tietävät etteivät nämä pahantekijät koskaan tunnusta tekemisiään tai pysyvästi muuta tekemisiään. Miksi muuttaisivat kun sillä saa mitä haluaa. Mutta koetapas selittää tämä viranomaiselle joka kaikella todennäköisyydellä on nainen ja äiti, tai ainakin lähihuoltaja. Todennäköisesti pahantekijän puheet uppoavat kuin veitsi voihin. Onhan hän yksi heistä. Huolehtiva ja rakastava vanhempi joka haluaa kaikille pelkkää hyvää. Hän toivoo ja luottaa puheen tasolla, mutta käytännössä estää sen minkä vaan keksii ja kerkeää.

Oletusarvoisesti tapaajavanhempi näyttää olevan viranomaiselle se huonompi vanhempi ja riidan todellinen aiheuttaja. No riitaahan ei tietysti olisi jos ei valittaisi sopimusrikkomuksista. Jostain syystä viranomainen ei tunnu näkevän asiaa samalla tavalla. Tapaajavanhempi on se jota pyydetään aina joustamaan. Ja jos ei suostu antamaan siitä vähästä mitä on saanut voi rangaistukseksi menettää senkin vähän mitä oli. No riitahan tietysti ratkeaa silläkin, että viedään uhrilta oikeudet. Tällöin ei enää voi aiheuttaa riitaa valittamalla oikeuksien rikkomisesta.

Eiköhän olisi jo korkea aika saada lakeihin, käytäntöihin ja laatuhankkeisiin sitä tapaajavanhemman näkökulmaa huoltoriidoista. Tuntuisi aika yhdenvertaiselta tavoitteelta ja ihan lapsen edun mukaiseltakin. Lähihuoltajien luomilla laeilla ja käytännöillä ei ratkaista huoltoriitoja vaan vahvistetaan lähihuoltajan asemaa lapsen ainoana vanhempana. Onkohan oma lehmä ojassa?