Kirjautuminen

Olet täällä

Faktaa ja kuvittelua

Käyttäjän saska kuva

(Internetistä kaapattua)

Erosin, kun poikamme oli alle vuoden, 16 vuotta sitten. Ero oli minulle suunnattoman raskas ja kipeä ja eroon johtaneet syyt olivat rankkoja. Ero oli päätöksen teon jälkeen nopea ja nopeasti istuimme myös lastenvalvojan luona, lähinnä siksi, että niin kuului tehdä.

Raha-asiat oli helppo sopia, mutta kun tuli tapaamisista kyse törmäsimme suorastaan sadistiseen asenteeseen ja ammattitaidon puutteeseen: ”Tämän ikäinen on aivan liian pieni olemaan öitä isän kanssa kahdestaan, se on ihan liian pitkä aika olla erossa äidistä.” Olin hetken hiljaa ja vilkaisin kauhistunutta lapsemme isää. ”En edes imetä, ovathan ne olleet ennenkin kahdestaan. Me sovimme tapaamiset kyllä sitten ihan keskenämme, niistä ei tarvitse tehdä sopimusta.” Jätimme lastenvalvojan ihmettelemään. Ulkona mietimme miten poikaa totutetaan tähän uuteen kuvioon.

Meni kai viikko ja poika oli ensimmäisiä öitä isällään. Lapsen kulkemisista ei ole ollut koskaan sopimusta, sellaista ei tarvita, jos osataan sopia. Entä jos olisinkin kuunnellut lastenvalvojaa? Miten pelottava ajatus! Miksi en kuunnellut?Olen valitettavasti joutunut toteamaan, että olen jonkinlainen poikkeusyksilö. On meitä, mutta vähemmistönä ja piilossa. Pitäisi ehkä enemmän pitää ääntä ja antaa hyvää esimerkkiä. Huolimatta siitä, että olin eron yhteydessä vihainen, katkera ja loukkaantunut lapseni isälle, ei mielessäni edes piipahtanut ajatus siitä, että isä ei saisi olla isä, läsnä. Ymmärsin, että vaikka erosimme, olen silti hänen kanssaan pojan vanhempi, me olemme tavallaan aina yhdessä, mutta emme toistemme kanssa vaan yhteisen vanhemmuuden kautta, rakastamamme lapsen kautta.

Puolisen vuotta ärhentelimme ja satutimme toisiamme, ihan vain siksi, että ero teki kipeää. Tuonakin aikana tappelimme vain keskenämme, emme poikamme kautta. Eihän se pojan syy ollut, että erosimme. Ei poika liity eroon millään tavalla. Hän on sivullinen, viaton, häntä pitää suojella. Minulle on ollut itsestään selvää, että lapsella on oikeus molempiin vanhempiin. Ei ollut enää meitä, oli poika ja pojalla kaksi vanhempaa. Vanhemmuudesta ei voi erota. Lapsi ei eroa yhtään kenestäkään, ellei eroteta. Väitän, että mikäli toimit toisin, tai puolustaudut poteroosi, et rakasta lastasi vaan omia oikeuksiasi.

Luulen, että hankalimmat tapaukset syntyvät, kun eroava vanhempi vilpittömästi kuvittelee tekevänsä oikein ja tekee kuitenkin väärin. Vaikea sellaiselle on selittää, jos kivenkovaan toinen on sitä mieltä, että hän on ainoa joka ajattelee lapsensa parasta. Tietenkin on sitten niitä toisia, jotka tietävät tekevänsä jotakin päin helvettiä, mutta eivät myönnä. Virheitä on vaikea myöntää, varsinkin jos virheet koskevat sitä, että olet satuttanut omaa lastasi ja syytänyt eromyrkkyä lapsen suut ja silmät täyteen.

Myös ”vähemmän riitaiset” tapaukset aiheuttavat ihan samoja murheita. Pikkupiikit siellä täällä ja rivien välistä vihjailut, lapsi kuulee ja näkee. Kiusa se on pienikin kiusa ja surullista on se, että lopputulos on yllättävän samankaltainen, kuin ääritapauksissa. 
Kaikki pääsevät kuuntelemaan lastenvalvojaa.

Sillä lastenvalvojalla on käynyt meidän lisäksi tuhansia eroavia vanhempia ja käy varmaan tänäänkin. Hirvittää ajatella, kuinka moni uskoi ja kuunteli alan ammattilaista. Se ”pieni” kommentti saattoi olla juuri se ratkaiseva tekijä, meillä hyvään, monella pahaan. Se lastenvalvoja kai kuvitteli vilpittömästi tekevänsä oikein? Sellainen kuvittelu on aika vaarallista. Pitäisi elää tässä maailmassa ja tässä todellisuudessa.

Terveisin, uusperheen äiti ja äitipuoli, ex-puoliso ja yhteishuoltaja