Kirjautuminen

Olet täällä

Isien duunissa lasten puolesta

Käyttäjän jyrki kuva

Kävin Radio Kajauksessa Kelan Antin haastateltavana tässä joku männäviikko.

Haastattelun voit kuunnella täältä: (klikkaa)

Tuulessa ja Paisteessa - "Lastensuojelun ammattilaiset ovat yleensä naisia. Vieraannutetaanko isät lapsista? Jyrki Pesonen Isät Lasten Asialla ry:stä kertoo asiasta enemmän."

Olen seuraillut Kelan Antin persoonaa vierestä jo vuosia ja vaikken henkiystäväksi itseäni tunnustakaan, on tämän miehen läsnäolo aina yhtä lämmin ja... niin, läheinen. Kumpikin jalka on orvaskettä myöten pitkin maanpintaa ja jos hymyyn on aihetta ei sitä pidätellä vaan annetaan levitä kuin se vanha aurinko pilventakaa työntyessään: koko pihan leveydeltä ja joka puun latvaan.

Oli melkosen mukava keskipäivä. Maisteltiin kupista keittimen läpi vasta laskettua kahvia ja jutusteltiin haastattelun teemoja läpi. Tuli se sama tunne kuin monesti aiemminkin että "tunti ei riitä saunoessa eikä viikko ryypätessä" kun on sydämessä kannettavan repun tyhjennys hommana. Tunne on tuttu ja sen tullessa osaa jo virnistää ystävällisesti. Antaa itselleen anteeksi että kaikkea ei ehdi, voi, tai edes saa, sanoa ja hyvä niin. Kontrasti omiin kokemuksiin näin säilyy terveenä ja hällävälillä hämmentäjällä ei ole asiaa samoille lauteille täysin tyhjään mieleen mellastamaan.

Kävin läpi elämäni sillä hetkellä muistamat virstanpylväät vartissa, tekona tuo tämänikäisellä vastaa maratonin juoksua alle kymmeneen sekuntiin ja hökeltäminen on suorastaan tarpeellista. Antti kuunteli, piirteli jotain toimittajan ruutuvihkoon, kysyi ja kuunteli lisää. Tai "lisseä" paremminkin, levveä kaennuu murteena kun ei lähde Antista ihan kevyesti harjanvarrella tökkimällä. Mietin intensiivisesti mielessäni kaikkia niitä isiä joita olin tavannut,heidän tarinoitaan, tunteita ja kokemuksia. Miten tuoda ne selkeästi esitettynä kuvana ulos? Yksinkertaisena ja ymmärrettävänä, jotta tavoite vääryyden ilmoille huutamisesta saa muutakin kuin vaimean kaiun vastarannalta. Riittämättömyyden tunne kävi vieressä, mutta viskattiin samointein ovesta käytävälle. On parempi antaa tunteen viedä, nyt tiedetään että se riittää.

Kajauksen uudet tilat Sotkamossa olivat hauska yllätys. Talvinen maisema mikä avautuu järvelle ylimmästä kerroksesta maistui hyvältä. On asioita joita saa rahalla ja arvatenkin rakennuksen syntyvaiheissa se lienee ollutkin se suurin symbaali millä teos oli suvantorantaan soitettu. Mutta tänään, alkuperäisen firman väistyttyä, tarjosi se mielestäni arvoiselleen kumppanille sen mitä kuuluu: tyyntä kauneutta, vuosisataista arvoa jonka saa ottaa nöyränä vastaan ja elellä yhdessä maailmaa paremmaksi. Radiolähetys kerrallaan.

Noin halusin tuon siinä haastattelun keskellä nähdä ja arvelen että ehkä se osaltaan tuki tämän keskipäivän teemaa.

Siirryttiin studioon ja oli aika käydä oikeisiin töihin.

Muistin samassa ajan kun paikallisradiotoiminta sallittiin Suomessa ja nuorena opiskelijana kävin länsirannikolla toimintaa aloittelevalla asemalla vierailemassa. Alla oli joitakin vuosia keikkailua tiskijukkana mutta nyt oltiin lähellä aitoja pioneereja ja halu koskettaa mikserin liukuja oli sen verran iso että kädet oli turvallisinta pitää vain syvällä taskussa. Kunnioitus piti ne siellä silloin, mutta muistin tuon hetken samalla kun asetuimme kuulokemikrofonit päissä suhteellisen käytännölliseen tilaan. Nykypäivän miksauspöytä kun ei paljon tilaa vaadi, kelanauhurit on kannettu museoon ja ääni itsessäänkään ei paljon seinien väliä vaadi. Käytännöllinen oli samalla myös tilana ahdas.

Itse haastattelusta en juuri muista mitään. Kuuntelin raakaversion jokunen päivä myöhemmin ja totesin että olin puhunut niinkuin olin ennalta halunnut, eikä se kuulostanut erityisen huonolta. Narsisti varmaan repisi asiasta irti enemmän mutta arvioni lähtökohta oli melko kaukana haastateltavan persoonasta ja keskittyi nimenomaan lasten asian popularisoinnin onnistumiseen. Ensimmäinen pensselinveto ainakin on tehty.

Myöhemmin juttelin puhelimessa haastattelun teemoista yhden isän kanssa. 

"Paljonhan siitä jäi pois, lakijutut ja muut..."

"Näin se on aina, pitää olla itselleen ystävällinen. Kaikkea ei ehdi eikä pysty yhdellä kertaa"

Mutta nyt viikkoja myöhemmin kun asioiden eteenpäin kuljettaminen on taas sitä peruskauraa, miettii vain että mitä ihmettä tanttojen päissä liikkuu? Kun korvat ei kuule, eikä aivot yhdistä, sudittelevat vaan ylämäkeen karkuun...

Vieraannuttaminen on viharikos

Mikäli kiinnostuit tai olet jotain mieltä, käythän tuolla: Isät Lasten Asialla ry.